Huomaan kunnioittavani entisaikojen ihmisten arjen luovuutta. En tiedä, ehtivätkö he ajatella olevansa luovia, mutta moni arjen pyörittämiseen kuuluva askare kertoo siitä, että luovuus oli osa arkea. Ehkäpä tuon ajan aineellisen niukkuudenkin takia he osasivat kierrättää, luoda vanhasta uutta, ja keksiä eri esineille ja materiaaleille uusia käyttötarkoituksia. Se, että osasi tehdä itse, oli lähes elinehto. Ja itse tehtyä osasi arvostaa ja vaalia.
Nykyisin elämme hirvittävän tavarapaljouden keskellä, ja yhä harvempi esine tai asia kotona on itse tehty. Lapset tottuvat siihen, että lelut ostetaan kaupasta eivätkä ne kestä kauan. Myöskään kulutustuotteet eivät kestä käytössä, ja tilalle ostetaan aina uusia. Kun lapsi saa uuden kännykän kahdesti vuodessa, hän oppii, että tavaran ei tarvitsekaan kestää.
Jonkin verran tällainen asenne tavaroita kohtaan heijastuu myös nykylapsen omiin luoviin tuotteisiin. On harmillista, että lapset saattavat suhtautua omiin taideteoksiinsa välillä melko välinpitämättömästi: "sen voi heittää roskiin- en mä sillä mitään tee"- Ei se meillä minnekään mahdu, se on ihan surkee! Oman työn ja vaivannäön kunnioittaminen on nykylapsilla jossain määrin hukassa. Toisaalta jokainen lapsi ansaitsisi kokemuksen, että oma käsin tehty tuotos on arvokas, ja että myös aikuinen ymmärtäisi, kuinka paljon aikaa lapsi on käyttänyt jonkun teoksensa valmistamiseen. Kuvataidekoulussa teemme paljon töitä sen kokemuksen eteen, että lapsi voisi iloita tuotoksistaan, ja oppisi arvostamaan niitä.
Luovuus tarvitsee aikaa - luova tekeminen se ei ole suoritus eikä pelkkä viihdyke. Luovuus on osa ihmisenä olemista, ja sen luovuuden hyödyntäminen vaatii nyky-yhteiskunnassa opettelua. Turhan usein nykyajassa vallitsee se käsitys, että kaiken pitää tulla helposti ja nopeasti valmiiksi, ja olla vielä samalla myös viihdyttävääkin. Luovuus on ilo, mutta mikään luova tuote ei valmistu ilman vaivannäköä. Tietoisuus tuosta vaivannäöstä on erittäin palkitsevaa, kun valmista tuotosta ihaillaan.
Kun itse ihailen näitä entisajan ihmisten luovia tuotoksia, on kyse samasta asiasta: kunnioitusta lisää se, kun ymmärtää, kuinka paljon vaivaa asioiden eteen on nähtykään.
Edesmennyt taatani oli erittäin taitava nikkaroimaan kaikenlaista esimerkiksi huonekaluja. Mutta ennen kuin mihinkään nikkarihommiin edes päästiin, piti hankkia puutavara omasta metsästä. Suuren vaikutukseen minuun kuitenkin teki yksinkertainen lause hänen kalenterissaan: olen tänään oikonut nauloja. Minulle se on vertauskuva viitsimisestä ja siitä, kuinka pienet asiat mahdollistavat paljon isompien asioiden synnyn.
teksti:
Johanna Kivioja
kuvataideopettaja
Valkeakosken kuvataidekoulu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti